Move your body

[ Ainakin Rubi tänne ]

Hento tuulen vire leikitteli Laran blondeilla hiuksilla. Tytön kasvoilla oli autuaan rentoutunut ilme ja koko olemus eleili samaa rentoutta.
Laranda ei osannut kuin nauttia ulkoilmasta. Sisällä oleminen teki tytön välillä täysin hulluksi. Miten hän voisi muka kestää neljän seinän katsomista ilman liikkumista ja kontrollia omasta kehostansa. Nytkin hän oli hölkännyt pitkänkin aikaa pihalla ennen kuin hoitaja oli tullut uhkaamaan ulkoilun pois jättöä päiväjärjestelmästä. Laranda oli silti tyytyväinen. Hän oli laskujensa mukaan pysynyt hyvässä kontrollissa ja pieni liikunnallinen vähennys ei pahaa tekisi. Sen saman saisi kumminkin takaisin yöllä huoneessa liikkuessansa.

Laranda käveli vielä hetken pihalla ennen kuin laskeutui istumaan seinän viertä pitkin. Tyttö haroi hiuksiansa ja siirsi katseensa taivaalle. Pilvet muodostivat monia kiinnostavia muotoja. Muutama epämääräinen kalan muotoinen pilvi kiinnitti Laran huomion täysin. Hän hätkähti kuullessansa Cianin äänen aivan yht’äkkiä. ’Laiskottelemassa, ha?’ Laranda ei voinut kuin murahdella. ”Omapahan on kehoni, niin kuin tiedät.” Lara tiesi, ettei hän pääsisi Cianista suuttuessaan millään eroon. Rauhallisuus ja kaikki mahdollinen mielenhallinta tarvittaisiin jotta Cian hiljenisi edes päiväksi. Ja se oli harvinaista.
Sitäkin oli tapahtunut vain muutaman kerran Laralle. Ne kerrat olivat tapahtuneet silloin, kun hän oli onnellinen. ’Sääli. Lihot jo silmissä. Mihin kukaan sinua sitten enää tarvitsisi? Olisit liian iso arkkuusikin.’

Cian oli oikeassa. Hänen tulisi liikkua. Laranda nousi taas jaloillensa ja lähti hitaasti kiertämään piha-aluetta. Hoitajat eivät saisi kiinnittää mitään huomiota häneen tai muuten olisi ongelmia. Ja paljon.

Evan oli juuri saapunut mielisairaalaan ja vietyään tavaransa huoneeseensa, poika oli päättänyt lähteä käymään ulkona. Tuo haroi hiuksiaan astuessaan ulos ovesta, niinkuin hän usein tekemisenpuutteessa teki. Taivas oli hieman pilvinen, mutta ei se nuorukaista haitannut. Hän veti syvään henkeä ja antoi katseensa vaeltaa pihalla, joka kieltämättä oli päästetty säälittävän huonoon kuntoon. Ainakin jos vertasi hänen entisen kotitalonsa pihaa, josta oli pitänyt huolta joukko palkattuja puutarhureita.

Evan laittoi kuulokkeet korvilleen ja lähti hölkkäämään pihan reunoja pitkin huomaamatta lainkaan, että pihalla oli myös joku muukin. Uppoutuneena ajtuksiinsa tämä juoksi pari kertaa pihan ymäri ihan vain siitä syystä, ettei hänellä ollut mitään tekemistä. Hän miltein törmäsi toiseen, ennen kuin huomasi hänet. "Ai, täällä on joku muukin" tuo sanoi hieman yllättyneenä. "Minä olen Evan" tuo sitten esittäytyi ja virnisti. Hän ei ollut ottanut ADHD-lääkkeitään joten oli ylienerginen ja hänen oli hieman vaikea keskittyä ylipäätään mihinkään. Totta puhuen poika olisi mieluusti lopettanut lääkkeidensä käytön kokonaan, mutta täällä sitä vahtivat hoitajat, joten hänellä ei oikein ollut muutakaan vaihtoehtoa kuin niellä tablettinsa kiltisti.

Etuhiustensa takaa Evan tarkkaili toista, varoen kuitenkaan tuijottamasta tyttöä suoraan silmiin, vaikkei tuo sitä välttämättä olisikaan huomannut. Tuuli puhalsi nyt huomattavasti voimakkaammin ja pojan katsahtaessa taivaalle tuo huomasi, että pilviä ei enää juuri ollut. Hän ei kuitenkaan kyennyt olemaan kauaa hiljaa, kun alkoi jälleen puhua ja käänsi katseensa takaisin tyttöön. "Hauska tutustua.." tuo aloitti, mutta tajusi sitten, ettei tiennyt toisen nimeä.

//sori kun on aika lyhyttä kökköä taa mun tekstini.. >.

Cian hiljeni lähes heti kun Laranda lähti liikkumaan ripeämmin. Tyttö tunsi hengästyvänsä, muttei suostunut lopettamaan vaikka kuinka sattui. Hiljalleen kipu alkoi haihtua ja muuttua enemmänkin nautittavaksi. Lihakset tuntuivat kramppaavan, mutta se oli vain tunne jota Lara rakasti yli kaiken. Hetken juostuansa Lara huomasi toisen hölkkääjän hieman kauempana. Laranda ei edes huomannut hidastavansa tahtiansa, ennen kuin seisoi hengästyneenä paikallansa.
Pian poika olikin hänen kohdallansa ja esittäytyi. Mitä tämä oli? Missä kaikki hiljaisuus johon Lara oli tottunut tässä kiduttamossa? Blondin ilme ei värähtänytkään toisen puhuessa. Toisessa ei näkynyt päällepäin mitään erityisen kiinnostavaa. Sinänsä harmi. Laranda tahtoi saada valtansa takaisin. Olihan hän sentään hävittänyt kruununsa varastajan omatoimisesti, mutta täällä hän oli samaa kuin muutkin. Yhtä sekaisin olevaa massaa.

”Yeah. Todella hauska tutustua.”
Pieni sarkastisuus paistoi äänestä lävitse. Laranda ei tarkoittanut sanoa sitä niin selkeästi, mutta pieni ärsyyntyneisyys alkoi taas ottaa hänestä otetta. Lara venytteli jalkojensa reisilihaksia viedäkseen turhautumisen pois mielestänsä. Hän halusi liikkua enemmän kuin mitään muuta, mutta ei hän voisi paeta jokaisesta sosiaalisesta tilanteesta noin vain. Tyttö tarjosi vastahakoisesti kättänsä poikaa kohti. ”Laranda.” ’Ja Cian, idiootti..’ Ääni muistutti taas olemassa olostansa. Laranda pudisti päätänsä huvittuneena ja pystyi vain kuvittelemaan siskonsa pettyneet kasvot.

”Noh. Minkä takia olet täällä, öm.. Evan?”

Poika kuuli Larandan äänensävyssä aavistuksen sarkastisuutta, muttei piitannut. Hän ei välttämättä olisi halunnut edes esittäytyä, mutta oli valitettavasti tapojensa uhri: jo pienestä asti hänet oli kasvatettu olemaan nöyrä, kohtelias ja paras kaikessa. Hän hymyili toiselle pienesti, arvioi tätä uudelleen. Hän tarttui tytön käteen.

Evanin ilme vakavoitui, muutti jopa miltein vihaiseksi kun toinen kysyi, miksi hän oli täällä. 'Koska vanhempani hylkäsivät minut, koska en täyttänyt heidän vaatimuksiaan' hänen olisi tehnyt mieli sanoa, mutta hän hillitsi itsensä. "Kaksisuuntainen mielialahäiriö" tuo tokaisi huolettomana ihan niinkuin tyttö olisi kysynyt vain päivän säätä tai jotain muuta vastaavaa.

Hetken hiljaisuuden jälkeen tuo kysyi, miksi tyttö oli täällä. "Siis kai sinullakin joku syy täällä oloosi on?" tuo kysyi äänessään aavistus huvittuneisuutta, ehkä jopa ätymystä, sillä hänen oli todella vaikea pysyä paikallaan ja keskittyä toiseen, vaikkei hän sitä Larandalle näyttänytkään. "Millaisesta perheestä sinä muuten tulet?" poika sitten kysäsi muina miehinä. Eihän hän mitään toisen menneisyydestä tiennyt, joten kysymys tuntui täysin viattomalta. Poika pörrötti hieman hiuksiaan ja hymyili. Tämä oli opetettu hymyilemään, se oli kuulemma kohteliasta, vaikka poika olikin sitä mieltä, että se oli lähinnä teeskentelyä. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja räpläsi vaivihkaa taskussaan ollutta sormusta, joka oli nyt hänen nyrkissään.

Laran ilme kirkastui heti huomattuaan pojan vakavoituvan ilmeen. Miten sattuikaan sopivasti, että toinen otti itseensä jostain syystä pienistä viattomista sanoista. Tietysti kaikki olivat tässä paikassa jostain syystä. Ei Larandaa toisen syyt sen suuremmin kiinnostaneet, mutta ei tiedoista kai haittaakaan olisi?
”Vai semmoista.”
Lara sanoi huolettomaan sävyyn venytellen samalla käsiensä lihaksia. Mikäs parempaa, kuin saada kunnon reaktioita pienillä asioilla? Laranda pyyhkäisi hiuksiansa pois silmiensä tieltä ja katsoi häpeilemättä arvioivaan tapaan nuorukaista edessänsä.

”Ah. Niitä syitä on monia. Se mitä tiedän, niin virallisissa papereissa on anoreksiasta aina ihmeellisimpiin sairauksiin viittaukset.” Mitäpä hän kertoisi suoraan asioita? Eihän hän itsekään tiennyt mikä häntä vaivasi. Tietysti hän ymmärsi, että painon hallinta ja äänien kuuleminen oli joidenkin mielestä sairasta, mutta Laralle se oli nykyään arkipäivää. Asioita joista hän ei haluaisi tai osaisi luopua.
Perhe kysymys sai Larandan kasvoille vielä huvittuneemman ilmeen. Perhe, ah. Niin ihana aihe. Laranda hymyili vielä hetken pysyen hiljaa ennen kuin oli päättänyt oikeat sanat.
”Vanhempani ovat rikkaita ja henkisesti murtuneita. Ja siskoni makaa jossain haudan perukoilla.”
Sanoessansa Cianista lyhyesti Laranda ei voinut peittää hyvinkin iloista hymyänsä. Haudassa ja siellä pysyisi. Mitään asiaa Cianilla ei ollut enää hänen elämäänsä pilaamaan.

Laranda haukotteli lyhyesti ennen kuin lähti taas kävelemään. Vauhti oli sen verran hidasta jotta poika ehtisi samaan vauhtiin kävelemään.

Evan seisoi hetken paikallaan, ennen kuin lähti kävelemään tytön rinnalla. "Kuullostaa tutulta.. tosin minulla ei ole sisaruksia, ei eläviä eikä kuopattuja" hän totesi ja hymähti. Hänestä Larandan tapa regoida siskonsa kuolemaan oli outo ja hänen päähänsä putkahti ajatus siitä, ettei tyttö ollut aiva syytön sisarensa kuolemaan. Hän kuitenkin muistutti itseään, ettei hän voisi tehdä johtopäätöksiä henkilöstä, jota ei edes tuntenut. Ja Laran ilmeestä päätellen tuo piti häntä tylsänä tyyppinä, vaikka hänellä oli oma menneisyytensä ja salaisuutensa josta hän ei liiemmin välittänyt puhua. Niinpä hän päätti esittää, ettei asia kiinnostanut häntä pätkän vertaa.

Outoa kyllä hän ei keksinyt mitään sanottavaa, vaikka yleensä sosiaalinen olikin. Asia ei kuitenkaan vaivannut tai tuntunut kiusalliselta. Eihän hän voinut olettaa, että kaikki haluaisivat heti alkaa keskustella hänen kanssaan ties mistä. Ja pikku hiljaa pojasta alkoi tuntua, ettei hänellä ja Laralla ollut mitään yhteistä. "Miten siskosi kuoli?" Evan kysäisi lopulta. Hänen äänensävyssään ei ollut minkäänlaista myötätuntoa vaan hänestä kysymys oli suorastaan huvittava. Tai ehkä se johtui siitä, että hän oli kysynyt kysmyksen, jonka oli päättänyt ensin jättää kysymättä. Hän tarkkaili toisen reaktiota, vaikkei ainakaan aluksi nähnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Ehkei tyttö välittänyt siskostaan?

Ehkei kaksikolla ollut mitään yhteistä. Toisaalta, poika vaikutti pitävän lenkkeilystä ja kehon huollosta yhtälailla niin kuin Lara itsekin. Lara pisti merkille myös pojan hiljenemisen. Niin sosiaalisesti alkanut tutustuminen oli kuihtunut rauhoittavaan hiljaisuuteen. Vaikka Lara pitikin välillä sosiaalisista ja huomiota antavista tilanteista, niin ei hän aina niitä jaksanut. Ja koko paikka sai hänet vain masentuneemmaksi. Eikä ihme, katsoessaan ympärillänsä masentuneita ja seonneita lapsia niin ei siinä kukaan pysyisi kauhean pirteänä.
Lara hyräili hiljaa mielessänsä jotain pirteätä. Sama äidin kiltti pieni tyttö esitys alkoi taas palata. Laranda sipaisi hiuksiansa hellästi jääden pyörittelemään niskahiuksia sormensa ympärille. Tyttö oli hieman kiristänyt tahtia kävelyssä. Hän tahtoi liikkua mahdollisimman paljon ennen hoitajien tuloa. Siihen saattaisi olla enää muutamia minuutteja, mutta jokainen askel oli lähempänä päämäärää.

Pojan kysyessä Cianin kuolemasta Laranda iski katseensa toista kohden kylmästi. Se oli alue josta hän ei puhunut kenellekään. Vaikka tyttö tarpeen tullessa valehteli tapahtumat, niin ei hän niistä tahtonut puhua. Vaikka Cianin katoaminen oli tehnyt hänelle ”vallan” noston, niin ei se silti ollut mikään kehuskeltava asia. Ei vielä.
”En tarkalleen tiedä. Sillon kun jouduin tänne, niin hänen etsintänsä olivat vielä päällä. Jos oikein ymmärsin äitini puheista, niin siskoni kuoli ryöstön yhteydessä.”
Ryöstön todellakin. Hengen ja vallan ryöstön. Laranda antoi kasvoillensa valua surullisemman ilmeen. Sisällänsä hän silti muisteli verisiä käsiänsä ja siskonsa elotonta ruumista. Valta tuntui siihen verrattuna aivan liian hyvältä. Ei enää ketään joka varastaisi hänelle kuuluvan huomion tai veisi jotain joka oli vain ja ainoastaan hänen.

Evan vain hymyili toiselle tuon luodessa tähän murhaavan katseen. Hän ei edes reagoinut toisen surulliseen ilmeeseen. Hänen teki mieli ärsyttää toista, mikä johtui lähinnä omasta ärtymyksestä, koska hänellä ei ollut tarpeeksi tekemistä. Poika tosin kuunteli toisen tarinan ja nyökkäsi ymmärtävän näköisenä.

Sitten hän katsahti toiseen ja kallisti hieman päätään, niin kun hänellä oli tapana suostutellesaan jotakuta tekemään jotakin. "Juostaanko? Lyön vetoa, ettet ole yhtä nopea kuin minä" Evan kysyi ja virnisti ilkikurisesti. Hän vilkaisi pikaisesti Laraa, joka näytti aika laihalta ja muisti, että tuo oli maininnut jotain anoreksiasta. Mutta ei kai pieni juoksu mitään haitannut..?

Poika kiristi tahtiaan, ensin hitaaksi hölkäksi, mutta lopulta hän juoksi. Ei täysiä tosin vaikka hänen olisikin tehnyt mieli. Hän vilkaisi olkansa taakse ja katsoi seurasiko Lara häntä, pysyisikö hän edes perässä. Ehkä hän voisi kerrankin kilpailla tosissaan?

Lara kohoitti kulmakarvaansa pojalle. Oliko toinen täysin sekaisin? Kilpailla tässä säässä. Lara oli jo juossut pitkään ja tiesi, ettei nopeudessa pärjäisi millään. Kestävyydessä hän voisikin kestää.
”Niin, en nopeudessa sinua tule voittamaan, mutta kestävyydessä kyllä.” Laranda sanoi rauhallisella äänellä, lähtien silti juoksemaan pojan perään.

Kaksikko ehti juosta jonkin aikaa ennen kuin pihaan ilmestyi vihaiselta näyttävä hoitaja. ”Paska..” Laranda hidasti nopeasti vauhtiansa ja vilkaisi poikaa mietteliäänä. Toinen oli ollut selkeästi nopeampi. Lara uskoi senkin johtuvan vain siitä, että hän oli harjoitellut jo koko päivän.
”Laranda, kuinka usein sinulta tulee evätä liikunta, ennen kuin opit?!” Hoitaja vaahtosi Laralle. Tyttö kurtisti kulmakarvojansa ja raapi vaivautuneesti kättänsä. ”Mitää? Enkö enää saa edes vähän kilpailla muiden kanssa? Pliis, en tee sitä enää!” Laranda anoi hoitajalta vaivautuneena. Tyttö koetti hakea kasvoillensa kuuluisaa ”koiranpentu –ilmettä”, onnistuen siinä heikosti. Hoitaja naurahteli muutaman kerran päätään pudistellen ja käveli ottamaan kiinni Larandan kädestä.

Vastahakoisesti Laranda alistui hoitajan päätökseen ja lähti tämän vetämänä kohti sisätiloja. ”Nähään, Evan.”

[ Kiitos pelistä ]

Evan pysähtyi, kun huomasi hoitajan lähestyvän heitä. 'Taitaa tulla stoppi liikunnalle' tuo tuumasi itsekseen ja huomasi hämmästyksekseen olevansa hieman pahoillaan asiasta. Hoitaja torui Laraa ja lähti taluttamaan tuota sisälle. "Nähdään!" poika vastasi ja lähti sitten juoksemaan pari kierrosta pihan ympäri. Sisimmissään Evan toivoi, ettei Lara joutuisi vaikeuksiin, sillä syyhän olisi ainakin osittain hänen, mutta pieni ivallinen hymy nousi hänen huulilleen. Sen jälkeen myös hän päätti lähteä sisätiloihin. Kenties hän voisi tehdä lihasharjoituksia huoneessaan. Tai voisihan hän tietty mennä myös oleskelutiloihin, mutta tuskin kukaan häntä sinne kaipasi. Hetken pohdittuaan asiaa nuorukainen lähti talsimaan huoneeseensa. Hänellä olisi rutkasti aikaa tutustua laitoksen muihin asukkaisiin..

[juu ja kiitos itsellesi ^^]