Pure poetry

Ron istui oleskeluhuoneen sohvalla kädessään lehtiö ja lyijytäytekynä, jolla hän naputti levottomasti paperia - ideoita, ideoita. Ympäristö ei ollut kovin mielikuvituksellinen, mutta poika yritti silti inspiroitua edes jotenkin saadakseen kirjoitettua edes vähän. Omassa huoneessa se ei olisi luultavasti onnistunut kiitos Zachin, sillä punkkari olisi luultavasti ollut koko ajan hänen selkänsä takana kurkkimassa tai muuten vain häiritsemässä kuten tämän yleisiin tapoihin kuului.
Rostislav kirjoitti, pyyhki ja kirjoitti uudestaan, mutta mitään ei tuntunut syntyvän siitäkään huolimatta että hän sai kerrankin olla rauhassa. Kello oli sen verran vähän, että monet olivat vielä nukkumassa ja poika sai näin olla yksin oleskeluhuoneessa. Harva teini jaksoi nousta ennen yhdeksää lauantaiaamuna tai sitten muut potilaat olivat vaan yksinkertaisesti toisaalla, ken tietää.

Hetken kuluttua paperille alkoi lopultakin kehkeytyä jotain ja ei kulunut kauaakaan, kun Ronin kynä jo sauhusi inspiraationpuuskan äkisti iskiessä. Tästä saattaisikin tulla vaihteeksi ihan hyvä..
Venäläispoika vaipui tyystin omaan maailmaansa raapustaessaan paperille tuntojaan ja ajatuksiaan. Tämä oli Rostislaville kuin terapiaa, voisi kai sanoa - olo oli aina jotenkin puhtaampi ja helpompi kun sai purettua fiiliksiään lehtiön sivuille.

Kello nakutti yksinäisenä muuten tyhjällä valkoisella seinällä. Se näytti jo yhdeksää mutta ketään ei vieläkään näkynyt, ja ehkä oli ihan hyvä niin.

Jayzon käppäsi menemään rennoin askelin olohuoneeksi kutsuttua tilaa kohti, aikeena vallata pleikkari ennen muita teinejä - tuosta kun oli suurta tappelua jätkien kesken, tytöt eivät vaikuttaneet perustavan peleistä yhtä paljon. Huppu tavanomaisesti päälaellansa ja hiukset naaman edessä jätkä peilasi itseään käytävän peilistä kun ohi sattui kulkemaan. Ei sillä että ulkonäkö olisi hänelle tärkeä, kunhan piti tarkistaa meikkien kunto sekä hupun asento. Käärmemeikit itselleen kajaalilla piirtänyt ei voinut olla virnistämättä itselleen: miehenaluksi hän oli aika hyvä meikkaamaan. Ties vaikka lääketiede jääkin ja maskeeraus olisikin kutsumus. Hah, tuskin. Naurahtaen ajatukselleen Jay tunki kätensä hupparin taskuihin saadakseen sieltä kaivettua esiin pari pastillia, jotka sitten löysivät tiensä suuhun. Hän oli sairastanut kokonaisen viikon ja jälkeen oli vielä jäänyt ärsyttävä kurkkukipu, vaan onneksi kuumetta saatika nuhaa ei enään ollut. Moni varmaan ihmetellytkin mihin sinihiuksinen oli kadonnut viikoksi, ehkä kerran hänet oltiin nähty varastelemassa käytävän kattolamppua. Ja miksi jätkä olikaan sairastunut? Vastaus oli häpeällinen, mutta parka oli seissyt sateessa tuntikausia liikahtamattakaan. Tämä selitti jotain muiden aaveiden kanssa juttelusta sekä joistain hengellisistä asioista, tietenkään kukaan ei kuunnellut ja hänet lähetettiin sänkyyn lepäämään. Oli se ongelmallista olla aave, aave jonka kaikki näkivät. Mutta miksi ihmiset näkivätkään jätkän, vaikka tuo kuinka hiljaa hiipi keskellä täyttä käytävää?
Vastausta odotellessa nuorukainen vilkaisi uteliaana olohuoneen ovesta sisään, ihan vain varmistaakseen ettei kukaan ollut paikalla valtaamassa pleikkaria. Ei ollut, ei ainakaan konsolin luona.

Ron!, ajatuksissaan ilakoiva lähti harppoen ruskeahiuksisen pojan suuntaan iloinen hymy kasvoillaan. "Ah, rakkaimpani!" Jayzon huudahti äkisti kietoessaan kätensä toisen kaulalle ja antoi suudelman poskelle. Ehkä oli parempi olla antamatta sitä suulle, ainakin toistaiseksi kun kurkku oli vielä kipeänä, Ron ei saisi sairastua samaan kuin hänkin. Oli tarpeeksi tuskallista olla erossa kaikkein rakkaimmasta henkilöstä miltein yli viikon, vaan nytpä odotus palkittiin. Jay hyppäsi sohvan selkänojan yli, laskeutuen ylösalaisin istumaosalle aivan venäläisen viereen. Pirteästi hymyilevä roikotti jalkojaan nojan yli ja heilutteli niitä innoissaan. Siinä vasta lapsellinen nuori aikuinen, ei muuta voinut sanoa.

"Runoakos rustailet? Tai no, mitäpä muutakaan, muttah: oliko ikävä?" Jayzon virnisti silmät sirillä ja silitteli Ronin kättä kuin tervehdykseksi, tai todisteeksi tuon olemassaolosta. Ainakin hänellä oli ollut ikävä, se oli selvää.

Ron säpsähti tuntiessaan tutut huulet poskellaan ja kääntyi ilme kirkastuneena tulijan puoleen. "Jayzon!" Poika laski lehtiön syliinsä ja vaihtoi toisen kanssa nopean halauksen ennen kuin tuo kierähti pää alaspäin sohvalle roikkumaan. Tämän olisi tehnyt mieli kehrätä sinihiuksien silitellessä kättään, mutta tyytyi laskemaan lehtiön syliinsä ja viemään toisen kätensä sivelemään tämän poskea.
"Runoapa hyvinkin. Ja tietenkin oli", venäläinen myönsi hymyillen ja tyrkkäsi siinä samassa vihkosensa kynineen lattialle. Tämä tarttui vanhempaan jätkään ja veti tämän hellästi syliinsä niin että he olivat kasvotusten. Tuntui hyvältä olla taas lyhyen ajan jälkeen lähellä Jayzonia ja tuntea tämän kehon lämpö omaansa vasten. "Missäs herra on luuhaillut? Kuulin juttua, että olisit ollut kipeänä. Minulla on tosiaan ollut ikävä, tiedätkös."
Ron siveli poikaystävänsä selkää hymy huulillaan, tyytyväisenä siitä että tämä nyt oli siinä. Hänellä oli ollut varsinainen halipula sinihiuksisen sairastaessa, joten nyt poika tulisi hukuttamaan tuon hellyydenosoituksiin. Tämä keikutteli Jayzonin pitkiä suortuvia etusormellaan ja tökkäsi aina välillä kiliseviä korvakoruja tämän hupussa. Niillä oli aina yhtä kiva leikkiä - taas yksi asia lisää, mitä Rostislavilla oli ollut ikävä.
"Ja minä kun luulin, etteivät kummitukset sairastu", Ron härnäsi leikkisästi virnistäen ja odotti mielenkiinnolla, mitä Jayzon tällä kertaa selittäisi. Joidenkin mielestä olisi ehkä ollut väärää kysellä moisia sairauteen liittyviä asioita, mutta hän oli eri mieltä - sairaushan Cotardin oireyhtymä tietenkin oli, mutta miksei siitä muka saisi ottaa irti mitään hauskaa? Vaikka Ronin mielestä koko juttu olikin pääasiassa söpö; nythän hänellä oli oma pikku kummitus.

"Etsitkö muuten varta vasten minua vai..?" Poika kysyi hetken kuluttua ja kallisti pienesti päätään katsoessaan toista silmiin.

Purahduksen yhteydessä selälleen kääntyvä nuorukainen virnisti ennen vastaamistaan, "Kipeänä, kai, en tiedä. Sängyssä tuli makoiltua ja kaikkea, kämppiskään pitänyt seuraa kun sillä on omia menoja." hieman loukkaantuneeseen sävyyn nuriseva tuhahti kunnes antoi keveän hymyn taas laskeutua huulille. Oli mukava kuulla olla kaivattu, vaan mikseipä olisi? Hänellä oli huolehtiva poikaystävä, joka varmasti potisi ikävää jo tunnin erossa olon jälkeen. Sinihiuksinen käännähti nyt kyljelleen, koska ei osannut pysyä paikoillaan, ja halasi nyt toisen reittä nuuhkiessaan samalla. Nuuhkis nuuhkis, tuhahdus, nuuhkis. Se oli järjestys mikä oli oikea vakio Jayzonille aina nuuhkiessa toista. Ensin piti nuuhkia, tuhahtaa kuin koira ja taas vähän nuuhkia. Se oli hauskaa ja lisäksi huomiota saava tapa. Jay suorastaan rakasti paijattavana oloa, eikä kukaan osannut paijaamista yhtä hyvin kuin Ron. Oli mahtavaa, että juuri hän oli päässyt niin läheisiin väleihin venäläisen kanssa.

"Ei me sairasteta kuin ehkä kerran vuodessa .. Tai sitten olen poikkeus. Ei kamut ainakaan sairastele, terveiltä näyttävät katkenneista raajoista huolimatta. Yhellä oli jopa hieno köysi kaulallaan!" Jayzon hehkutti näkemäänsä, hän todellakin pystyi - tai uskoi - näkemään kuolleiden sieluja, ainakin toisinaan. Tuskin ne harhaakaan olivat. Ron keskeytti innokkaan selostuksen kysymällä oman kysymyksensä väliin, "Itse asiassa luulin että nukut vielä, en halunnut häiritä. Enkä todellakaan halunnut nähdä sitä punkkaria." Jay tuhahti olkiaan kohauttaen. Punkkari, Zach, kuitenkin kirkuisi hänet nähdessään. Läpinäkyvä paita paljasti hyyyyvin pelottavan tribaalitatuoinnin sekä pari viiltelyarpea. Siinä olisi liikaa katsottavaa sellaiselle pojalle.

"Olisin tietysti voinut tulla seinän läpi ja ottaa sinusta hallinan, sitten kävellyt sinuna ulos, mutta en olisi osannut valita vaatteita sinulle päälle.. Et kuitenkaan yövaatteissa voisi käytäville lähtä vaappuilemaan." naurahtaen aquasilmäinen puhalsi pari suortuvaa nenänsä päältä kutittamasta, kunnes jatkoi mielissään selittämistä; tällä jätkällä eivät koskaan jutut loppuneet. "Niin, ajattelin kysyä, että miten menee ja löytyisikö taskusi pohjalta suklaata? On koko ajan tehnyt mieli, muttei kukaan antanut kun kurkku oli limainen." suruilmeen päällensä vetänyt nuorukainen päästi irti toisen reidestä ja siirtyi asettamaan päänsä tuon syliin. Omat jalat roikkuivat yhä nojan päällä, se ei kuitenkaan estänyt tätä menemästä hankaliin asentoihin. "Hali~!" Jayzon piipitti kädet ojolla valmiina vastaanottamaan lämpimän halauksen ruskeasilmäiseltä, jalan halaaminen nimittäin ei ollut sama asia.

"Hassua, minä kai sitten olen myös kummitus kun sairastan itsekin vain kerran vuodessa.." Ron naurahti Jayzonin selityksille, jotka olivat jälleen kerran aivan omaa luokkaansa, kuten aina. Sairastelu ei ollut verottanut sinihiuksisen energisyyttä näemmä lainkaan - 'se on kummituksena olon etuja', pystyi venäläinen kuvittelemaan toisen vastaavan jos hän ihmettelisi sitä ääneen. "Mutta hyvä, että olet nyt terve ja täysissa sielun ja ruu.. tai siis sielun voimissa!"
Rostislav kuittasi Zachin epäsuoran maininnan naurahduksella. Jayzon ei todellakaan ollut ainoa joka ei halunnut nähdä rääväsuista ja arvaamatonta poikaa, vaikka Ron itse tiesikin että pohjimmiltaan tämä oli ihan hyvä tyyppi. Mutta harva jaksoi kuunnella vittuilua ja naljailua kyllin kauan tutustuakseen tuohon kunnolla, tuskin olisi hänkään, mutta kämppiksenä oli ollut pienoinen pakko.

"Hmm, kai minulta pitäisi jotain löytyä. Odotas", Ron vastasi toisen uteluihin hänen suklaatilanteestaan. Venäläinen penkoi hetken taskujaan ja veti sitten esiin avatun, ehkä noin puoliksi syödyn suklaapatukan. "Maistuisiko?"
Vastausta sen kummemmin odottelematta poika nakkasi patukan toisen suuntaan tuon kiinniotettavaksi. Pian Jayzon alkoi kuitenkin makeannälkänsä sijaan ruokkia läheisyydenkaipuutaan halia pyytämällä.
"Aww, tule tänne", Ron sanoi aquasilmäiselle ja veti tämän lämpimään halaukseen syliinsä. "Kummitukseksi tunnut harvinaisen elävältä", hän hymähti ja nipisti sanojensa painoksi hellästi toisen käsivartta. "Verta ja lihaa, sanon minä! Tai sitten tuntoaistissani on jotain pahasti vialla.."

Jayzon nappasi suklaapatukan pistääkseen sen hupparinsa taskuun odottelemaan myöhempää käsittelyä, piti tehdä rituaali jotta henkiolento pystyi syömään ihmisten ruokaa. Tyytyväisenä hän halasi ruskeahiuksista poikaa tuhisten tuon paitaa vasten, tuoksu oli hyvä - kuten tavallista - tuttu ja turvallinen, juuri sellainen kuin Jay halusi sen olevan. Täydellinen. Ronin huomauttaessa hänen tunnostaan, tai miten se nyt sanotaankaan, ei sinihiuksinen voinut olla tuhahtamatta loukkaantuneeseen sävyyn. "Olen ollut kuolleena viimiset kaksi ja puoli vuotta ja silti kehtaat väittää että elän, ei kuule ole kivaa. Tietenkin me voidaan halata, mehän ollaan yhes! Muut ihmiset ei voi koskee muhun, elleivät ne sitten satu olemaan jotain yliluonnollisia." tämä vauhkosi irrottautuessaan halauksesta. Nyt hän liukui vuorostaan lattialle, kun aikaisemmin oli nojaa pitkin valunut toisen vierelle sohvalle. Kyynärpää kolahti ikävästi lattialle, muttei se niinkään sattunut, ei ainakaan mainittavan paljon. "Tulin pelaamaan pleikkaria, sillä tähän aikaan aamusta kukaan muu ei ole vielä herännyt - erästä lukuun ottamatta", ryömien konsolin luo kulkeva napsautti vanhan television sekä itse pelikoneen päälle, otti käytössä kuluneen ohjaimen käsiinsä ja rupesi odottelemaan pelin lataamista.
Paska paikka, eivät edes pleikkari kakkosta voineet ostaa, ykkösellä piti pärjätä.

Peli latasi hyvin hitaasti, mutta lopulta Jayzon pääsi pelaamaan Crash Bandicootia, jonka hilpeät musiikit veivät haamupojan omiin ajatuksiinsa, jättäen poikaystävän taustalla vaille huomiota. No, saipa ainakin keskittyä niihin runoihinsa.

Likainne,rasvalettinen ja hyvin väsyneen oloinen jätkä käveli kohti oleskelu huonetta haukotellen. Juuri vasta äsken Jesse oli noussut, eikä sitten pidemmälle päivää jaksanut koisia. Oleskelu huone läheni askel askeleelta, mutta ennen sitä tuo mustahiuksinen pysähtyi. Silmäili ympärilleen ja katsoi, ettei mistään suunnasta tämän velipuoli olisi tulossa. Eihän sitä koskaan tiennyt monelta sekin heräisi ja päättäisi sitten huvikseen lyödä isoveljeään. Ketään ei kyllä onneksi näkynyt, mutta pieni puhe kuului oleskeluhuoneesta. Hetken miettien, menisikö sinne olllenkaan. Pieni pohtimen ei tuottanut tulosta, joten tuo paineli sisään. Loi katseen kahteen poikaan jotka näyttivät olevan lähekkäin, toinen näytti pleikkaria pelaavan ja toinen vain sohvalla kyhnöttäen. Pieni vilkaisu hiuksien alta noihin kahteen kävi äkkiä ja tuo räsyvaatteinen vilkuili penkkiä johon istua.
Äkkiä penkki löytyikin ja tuo istui tyhjiltään olevaan penkkiin, siirsi kädellä hiukan hiuksiaan silmien eteen, jokin tuon nuoren pakotti sen taas tekemään, syytä siihen ei ollut mutta ehkei tuo vain silmiään halunnut näyttää, niin monesti siitäkin oli kiusattu, kuinka ne olivat eriväriset. Sanaakaan tuo ei suustaan saanut noille kahdelle muulle, vaikka kohteliastahan olisi ollut edes tervehtiä, mutta tuohon ei Jesse nyt ryhtyisi.

//lyhyttä puuroo...D: en osaa kirjottaa //

Ron vapautti Jayzonin halauksestaan ja päästi tuon vastahakoisesti rakkaan konsolinsa ääreen odottelemaan pelin lataamista. Hän jaksoi seurata sitä hetken, mutta syventyi varsin pian jälleen kirjoittamaan, mitä nyt vilkuili välillä miten peli sujui.

Pian huoneeseen hakeutui pitkähiuksinen poika, tai pikemminkin nuori mies. Tämä tuli sisään niin äänettömästi, ettei Ron huomannut tätä lainkaan ennen kuin hetken kuluttua - hiljainen kuin haamu, siinä olisikin Jayzonille opeteltavaa. Venäläisen olisi tehnyt mieli naurahtaa ajatukselleen, mutta tyyppi olisi varmaan pahastunut luullessaan hänen nauravansa tälle.
"Hei", Rostislav tervehti vierasta lyhyesti kättään heilauttaen. Hän yritti kovasti saada päähänsä toisen nimen, mutta ei ollut edes varma oliko sitä koskaan aiemmin kuullut, joten luovutti varsin pian.
Poika yritti jatkaa runonsa rustaamista. Se oli äsken päässyt ihan hyvälle mallille, mutta jotenkin inspiraatio oli äkisti karannut - ja eipä aikaakaan, kun runoilija turhautui ja tunki lehtiön takaisin taskunsa pohjalle odottamaan sen paluuta.
"Monesko taso?" Ron kysäisi keskittyneen näköisesti pelaavalta poikaystävältään hetken ruutua tuijoteltuaan ja nojautui lähemmäs katselemaan.

"Oy." Jayzon heilautti kättään kuullessaan Ronin tervehtivän jotakuta, katsettaan telvision ruudusta kääntämättä hän itsekin tervehti Australian tyyliin, vaikkei huoneeseen tullut tyyppi tuskin näkikään häntä - saati sitten kuulisi, olihan hän yksi kuolleista. Nopeasti käsi palautui ohjaimen joystickin päälle ohjailemaan Crashia tasosta toiseen. Valitettavasti tämä todellakin oli aivan ensimmäinen Crash-peli, joten grafiikka sekä liikkeet feilasivat aika hyvin. Hahmokaan ei edes näyttänyt eläimeltä, ennemminkin joltain kymmenvuotiaan piirtämältä nallelta. Vaan ihan hyvin tuota silti pystyi pelaamaan. Ron oli ilmeisesti lopettanut kirjoittamisen, sillä kyseli jo pelattujen tasojen määrää sekä tilannetta ylipäätänsä. "Vasta toinen, tuo ihme otus on ärsyttävä!" Jay marisi kierähtäessään selälleen, pelaten näin ollen pää ylösalaisin. Hiukset valahtivat lattialle ja paljastivat kirkkaan, kiinnostuneen katseen joka aikaisemmin oli ollut suortuvien peitossa. Pelaaminen ei oikein luonnistunut väärinpäin ja hyvin pian Jayzon kyllästyi kuuntelemaan Crashin päästämää "Wou!" -ääntä kun tämä kuoli joko putoamalla tahi törmäämällä otuksiin. "Jos ketään kiinnostaa, olkaa hyvät." jätkä ilmoitti heilauttaessaan ohjainta, ennen kuin asetti tuon lattialle ja kieri itse hieman syrjempään. Nyt hänen katseensa kohtasi sitten tuon tummahiuksisen nuorukaisen, joka hänen silmiinsä näytti ihan Kaunalta. Siistiä! tatuoitu hämmästeli mielessään, hänen olisi niin tehnyt mieli mennä tökkimään tuota, oliko tuo kenties elävä, vaiko kuollut kuin hän itsekin muka oli. Hiljainen tapaus, totta vie.

"Tiedätkö hänen nimeään?" Jayzon kääntyi kysymään Ronilta, sillä oletti ettei hiljainen jätkä nähnyt häntä.

Laranda tuhahti hiljaisesti Cianille vastalauseen. Ääni naurahti kylmästi ja jatkoi diagnoosiensa jakelua Laralle. Laranda kykeni vain ihmettelemään miten hän kesti Ciania vieläkin, vaikka tämä oli kuollut. Ehkäpä se oli palkka siitä kaikesta? Vai oliko tämä pelastus.
Pohtiessansa Ciania Laranda oli kävellyt oleskeluhuoneeseen ja jäänyt seinänvarteen tuijottamaan mitään sanomattomana televisiossa pyörivää peliä. Se vaikutti tutulta, muttei tarpeeksi kiinnostavalta, jotta Lara olisi tarkemmin sitä katsellut. Haukotus karkasi tytön huulilta vihdoin kun pleikkaria pelannut poika laski ohjaimen pois käsistänsä ja ilmoitti konsolin olevan vapaana. Hetken tyttö epäröi sitä mitä tekisi, mutta lopulta käveli tomerasti peremmälle huoneeseen ja linnoittautui toiselle sohvalle kaapattuansa pleikkarin ohjaimen nyt itsellensä. Hetken Laranda tuijotti tyrmistyneenä tv:n ruutu. Pian peli jo olikin latautunut ja hiljaisena Lara alkoi sitä pelaamaan eteenpäin.

’Et osaa edes pelata. Katso nyt, tuo outokin pelasi sinua paremmin… Olisiko kannattanut sittenkin hukuttaa minun sijaa itsesi?’
Laranda hätkähti äkkinäistä ääntä keskittymisensä keskeltä. Suuttumista enteilevästi Larandan kulmakarvat painuivat alemmat ja ilme muuttui jäykemmäksi. Tyttö pyöritteli huulessansa olevaa lävistyskorua hermostuneesti koettaen sulkea Cianin äänen pois mielestänsä.
Heti keskittymisen herpaannuttua tyttö jo onnistuikin pilaamaan pelaamisensa ja tv:n ruudulla komeili ”Game over” teksti.
’Mitä minä sanoin?! Et vain osaa. Turha sinun on edes yrittää enää!’ Ääni ilkkui kovempaa kuin yleensä. Sen pilkalliset sanat saivat Larandan jaksamisen loppumaan ties monennen kerran sinä aamuna.
”EIKÖ SE HELVETTI RIITÄ ETTÄ SINUT HUKUTTAA?!” Laranda sähisi puoliksi kuiskaamalla sanat. Niistä kuulsi lävitse viha ja inho ja jotain mitä ei pystynyt sanoin kuvailemaan. Vihaisesti tyttö aloitti pelin taas uudelleen koettaen sulkea nauravan äänen pois.

[Meikäkin tunkee messiin ]

Jesse nyökkäsi päällään noille kahdelle tätä juuri tervehtineelle jätkälle. Sanaakaan ei suusta ulos tullut, eikä kyllä tuo olisi noille uskaltanutkaan jutella. Kuitenkin jompi kumpi tai molemmat olisivat Aidanin jotain ystäviä ja kuitenkin kertoisivat sille, että tuon isovelipuoli oli käynyt vähän juttelemassa niitä näitä. Huokaus kuului pojan huulilta ja käsi siirtyi vaivalloisesti kohti nenää, jossa killui mukava rengas. Sormet äkkiä koruun osuen tuo pyöritteli sitä ja laski pian irti, nenä oli tavallista kipeämpi, vaikka kivusta ei tuo mustahiuksinen rasvaletti jaksanut välittää ollenkaan. Hetken tuo penkillä istuttuaan nosti jalat koukussa syliinsä kuulle, että jotkut saattoivat tästä keskustella, tai oikeastaan tämän nimestä mutta ihan sama, Jessestä kumminkin. Jessen olisi tehnyt mieli avata suunsa, mutta sanat eivät suusta lähteneet ollenkaan.
Hetken tuo vielä istui jalat sylissään ja vilkaisi sitten huoneeseen marssivaa tyttöä joka näytti menneen pelaamaan pleikkaria, kuin tuo toinen jätkä oli sen lopettanut. Jessenkin olisi toki tehnhyt mieli pelata, mutta jokin käski olla menemättä sinne. Parempi vain istua penkissä ja katsella sivusilmällä muiden menoja ja tekemisiä. Äkkiä tuo säpsähti kun juuri äskettäin tullut vieras tyttö alkoi huutaa jotain jollekkin aivan vieraalle ihmiselle, tai siltä se ainakin näytti. Ei tuo ainakaan noille kahdelle huoneessa ennen olleille jätkille huutanut, taikka sitten Jesselle. Hetken ajatukset pyörivät tämän nuoren mielessä, mutta päätyi sitten ajatukseen, että peli oli mennyt sen verran huonosti että toinen oli päättänyt hukuttaa Crashin. Pian Jessen käsi tuli kohti taas tämän naamaa, hetken tuo haroi hiuksiaan ja pörrötti niitä, etteivät ne näyttäneet niin likaisilta, mitä ne oikeasti olivat.

"En", Rostislav pudisti päätään Jayzonin kysyessä juuri huoneeseen tulleen pojan nimeä. Hän kääntyi vilkaisemaan tuolillaan yksin istuksivaa ja yritti miettiä, oliko joskus ehkä kuullutkin tuon nimen mainittavan joskus. Epätodennäköistä, mutta mahdollista. Joka tapauksessa venäläinen muisti ainakin nähneensä
mustahiuksisen aiemmin haamuilemassa ympäri sairaalaa, joten tuskin tuo mikään uusikaan oli.
Pleikkarin ohjain vaihtoi omistajaa ja Ron kääntyi uteliaana katsomaan kuka sen seuraavaksi nappasi. Huoneeseen oli saapunut jo toinenkin henkilö hänen ja Jayn lisäksi, aivan yhtä hiljaa kuin edellinenkin. Venäläinen ei ollut edes huomannut tytön läsnäoloa ennen kuin tuo rupesi rämpyttämään ohjainta ja sähisemään vaimeasti itsekseen.

"Etkö aio syödä suklaatasi saman tien, tuli vain mieleen - sinullahan teki mieli?" Ron kysäisi pian vieressään olevalta Jayzonilta. Hän mietti hiljaa itsekseen, miten toinen yleensä kaikessa kummitusmaisuudessaan kykeni syömään ihmisten ruokaa, jos muiden ei pitäisi edes nähdä tätä. Sen enempää poika ei kuitenkaan ruvennut kyselemään ihan vain välttääkseen ärsyttämästä sinihiuksista. Sen sijaan laiskanlainen kiinnostus siirtyi nyt pelaavaan tyttöön, joka joutui aloittamaan tason alusta kuoltuaan liian monta kertaa.
"Minä voin kokeilla sitten seuraavaksi", venäläinen tarjoutui pienesti hymyillen ja seuraili ruudulla hyppivää hahmoa ruskeilla silmillään.

Jay taputti suklaapatukkaa hupparinsa taskun läpi naurahtaen epämääräisesti siinä sivussa, "Syön vasta huoneessani, en halua muiden näkevän pientä rituaaliani.", jätkä nousi seisomaan ja suuntasi sitten nurkkaan sijoitetun tietokoneen luo, joka ei todellakaan ollut mitään uusimpia tuotoksia. Kovalle tuolille istuminen sohvan pehmeyden jälkeen tuntui sietämättömän kivuliaalta, mutta koneellaolon eteen piti kärsiä tavalla tai toisella. "Ah, Windows 95, tapaamme jälleen. Jokohan tällä kertaa suostuisit aukaisemaan haluamani sivut suosiolla?" läpinäkyvään paitaan sonnustautunut kysyi uhmakkaalla äänensävyllä tietokoneelta, joka viime kerralla ei suostunut edes yhtä nettisivua aukaisemaan. Perkele kun penikat aina menevät tunkemaan kaikkea ylimääräistä muistin täytöksi. Aukeamiseen meni muutama minuutti, mikä nykykoneissa olisi jo hälyttävää, vaan viimein työpöytä tuli esiin. Kauhean harmaa ulkoasu pisti aquasilmiin rasittavasti, mutta kaipa tuo oli nyt kestettävä kerran kone muuten toimi harvinaisen nopeasti - ainakin vielä.

Brasilialainen kuunteli lähettyviltä kuuluvan pelin ääniä, ne hieman häiritsivät ficcejä lukevaa, muttei niin paljoa että asiasta olisi pitänyt mainita. Sen sijaan korullinen huppu löysi tiensä pään suojaksi, kultaiset korvakorut vain kilahtelivat heleästi hupun pandankorvissa niin kauan, kunnes löysivät tasapainon. Jätkää ei juurikaan huvittanut olla nyt missään piirissä puhumassa toisille paikalla olijoille, sillä tuskin kukaan jaksaisi puhua kuolleen kanssa. Ehkä Ron, mutta tuokin näytti kiinnostuneen Crashista. Turhaantuneisuus sekä tylsyys kuultivat läpi raskaasta huokauksesta kun Jayzon selasi tekstiä silmillään, pilkaten melkein jokaista kohtausta tarinassa. Surkeaa.. Jopa sokea apinakin kirjottaisi paremman juonen.

Sinihiuksisen katse kääntyi äkisti tuon tuntemattoman pojan suuntaan, lämmin hymy huulillaan hän viittoi tuota tulemaan luokseen pitämään seuraa. Tuskinpa tuolla oli kivaa kykkiä itsekseen ilman seuraa, vaikka mistäpä sitä tiesi tuon luonteesta, halusiko tuo sitten olla omissa oloissaan. Tosin, mitä järkiä sitten oli tulla tänne.

Laranda oli lähes valmis heittämään pelin ohjaimen kohti tv ruutua, mutta jätti sen vaivoi tekemättä. Tyttö haukotteli hetken ennen kuin jatkoi pelaamista hyvin kyllästyneenä. Paikan jokainen laite oli aivan liian loppuun kulunut. Tietokone, jonka yksi pojista oli vallannut toimi aivan liian hitaasti ja kaatuili sen minkä jaksoi. Laranda oli lopettanut senkin käytön huomattuansa homman täysin turhaksi.
Kuullessansa toiselta sohvalta pojan äänen tytön violetit silmät siirtyivät kuin salamat tuota kohden. ’Se määräilee sinua. Aliarvio ja hyppii päällesi. Hah.’ Cian osasi aina löytää ne sanat joita Laranda itse yritti peitellä. ”Ja miksi sinä niin kuvittelet?” Tyttö tuhahti kylmästi tuntemattoman pojan suuntaan. Hän ei ollu itsekään varma kummalle hän sanoi sen, Cianille vai Rostislaville. Cian hihitteli tyytyväisenä Larandan vastalauseelle tytön kääntäessä katseensa takaisin television ruutuun.
Laranda risti jalkansa ja koetti vetää hamettansa säädyllisemmästi alemmas polvia kohden, kumminkin huomaten sen melko turhaksi. Joustamaton hame jäi reippaasti polvien yläpuolelle. Peli alkoi vaihteeksi edetä hyvin. Voiton riemukas hymy siirtyi tytön kasvoille.

Päästyänsä ohitse vielä muutaman tason tyttö vihdoin lopetti. Hän laski ohjaimen käsistänsä syliinsä ja jäi miettimään mitä seuraavaksi tekisi. Jossain määrin hän tahtoi saada säpinää tilanteeseen, mutta toisaalta hän halusi vihdoin omaan huoneeseensa. Hänen pitäisi päästä liikkumaan ja tekemään mahdollisimman pian kuntopiiriänsä jottei hoitajat tulisi estämään sitä. Tietysti yö olisi siihen parasta aikaa, mutta käytävillä kuuluvat kolahtelut tekivät siitä lähes mahdotonta Larandalle.
Huolimattomasti Lara raapi kaulaansa tuntien pienen vihlaisun. Vanha rupea tekevä haava aukesi pienesti nurkasta ja alkoi taas vuotaa verta. Hätääntyneesti tyttö painoi kättänsä verenvuodon päälle. Ei hyvä, ei. Hän ei tahtonut hoitajia nyt paikalle.
’Oi, ne kyllä tulevat. Pistävät letkut vatsaasi ja pakkosyöttävät sinua. Lihot entistä enemmän. Kunnon palloksi.’
Larandan silmät laajenivat pelosta. Hän nousi hätääntyneempänä seisomaan pudottaen ohjaimen sylistänsä. Paniikkikohtaus teki tuloansa. Tytön hengitys alkoi nopeentumaan ja todellisuuden tila katoamaan yhä enemmän. Vaiston omaisesti Laranda pakeni sohvan nurkkaa vasten hengittäen nyt jo hyvin nopeasti.

Jesse seurasi katseellaan ihmisten touhua huoneessa, ystäviä tuolla tällä ei juurikan vielä ollut, mutta porukka tuolla huoneessa näytti mukavalta. Ehkä jopa ystävystyisikin jonkun kanssa. Kun sinihiuksinen poika käveli jo kuolemis pisteessä olevan koneen luokse, Jessen huulille nousi hymyn poikanen, toinen tuskin kovin kauaa siinä jaksaisi tapalla temppuilevien virusten ja kaatuilevien ohjelmien kanssa. Kuitenkin äkkiä tuo huiskutti kädellään kohti Jesseä, hölmistynyt katse nousi pojan kasvoille ja tuo nousi penkistä kävellen hieman varovaisesti tuon luokse. Hieman outo ilme kasvoillaan tuo saapui parin askeleen jälkeen toisen vierelle ja loi sitten kysyvän katseen tuohon.
"Tarkoitiks sää mua?" Jesse kysyi todella oudohkolla äänellään tuolta. Ajatukset tekivät toki tuloaan tämän mieleen siitä, että Aidan olisi tehnyt jo tännekkin valtauksen ja kaikki olisivat taas häntä vastaan. Kuitenkin tuo vain ravisteli ajatukset pienesti päästään js koitti olla välittämättä niistä, ehkä oli vain parempi katsoa mihin suuntaan tuo keskustelu menisi.
Jesse ei todellakaan jäänyt nyt odottamaan toisen vastausta, vaan veti itselleen koneen viereen laitetun puupenkin alleen. Tuo istahti siihen ja nosti toisen polvensa penkille. Pieni huokaisu kuului pojan huulilta, mutta äkkiä tuon katse kiinnittyi tyttöön jolla ei näyttänyt kaikki olevan hyvin. Tuo nousi penkistään ja otti muutaman harppauksen kohti tyttöä, jonka nimeä ei ollut koskaan aikaisemmin kuulutkaan, tokihan tämä oli nähnyt heidät kaikki huoneessa olijat joissain päin mielisairaalaa, mutta kenenkään nimeä tämä ei muistanut taikka tiennyt.
Jesse otti muutaman askeleen kohti nopeasti hegittävää tyttöä kysyvästi katsoen tuota ja aikaisten sitten suunsa.
"Pitääks hakee hoitaja tai joku? Toi sun tilas ei näytä kovin...luontevalta?!" Jesse sanoi siirtäen hiuksiaan sitten korvien taakse. Normaalisti tuo ei koskaan niin tekisi, mutta monesti jos jottelia näytti kasvonsa, olisi sille paljon helpompi puhua. Samalla tuijottaen tuota jesse huomasi tytön kaulalla ruven, josta näytti verta hiukan vuotavan.
"Eiks nyt kannattas joku hoitaja hakee tänne tai jotai?" Jesse sanoi koventaen ääntään hiukan ja vilkaisten sitten kahta muuta huoneessa olevaa poikaa nopeasti ja kysyvästi.

Rostislav yllättyi silminnähden saamastaan vastauksesta - tokihan tyttö vaikutti vähän.. tasapainottomalta, näin kiltisti sanottuna, mutta silti. Pojan kulmat kohosivat kevyesti ja tämä tuhahti loukkaantuneeseen sävyyn. "Kunhan ajattelin."
Venäläinen katseli vielä hetken toisen pelaamista, mutta joutui keksimään jotain muuta tuijoteltavaa tämän lopettaessa. Lehtiö ja kynä löysivät tiensä varsin pian takaisin ruskeasilmäisen käteen ja aiemmin kesken jäänyt kirjoitusprosessi jatkui, vaikkakin yhtä tuloksettomana kuin äskenkin.

Pian Ron havahtui siihen, kun vieraan tytön olemus äkisti muuttui ja tuo alkoi hengittää tiheämpään tahtiin, painautuen sohvannurkkaa vasten. Huolehtivainen luonne kun oli, hän seurasi aiemmin huoneeseen tullutta mustahiuksista poikaa tämän luo ja kumartui istumaan tuon eteen.
"Ihan rauhassa, ei mitään hätää", poika yritti rauhoitella siitäkin huolimatta, että toinen oli vielä äsken tiuskinut hänelle - katse oli niin tuima, että venäläinen oli kieltämättä hetken pelännyt saavansa ohjaimen päähänsä.

"Tarvitsetko hoitajan tänne..?" Ron kysyi puhuen melkein vieressään olevan pitkähiuksisen pojan sanojen päälle.

Jayzon käännähti tuolillaan katsomaan kuinka kaikki ryntäsivät töykeän oloisen tyttösen luo suorastaan panikoimaan kun tuo sai jonku ihme kohtauksen. Hän ei voinut kuin naurahtaa tuhahduksen lomasta, ja sitten sammuttaa koneen. Siinä meni sekin mukava hetki, nyt tilanne oli päällä eikä häntä yhtään kiinnostanut. Miksi olisikaan? Kaikkihan täällä olivat jollain tasolla sairaita, ei siis mikään ihmekään jos nyt joku likka pikkuisen saa häiriöitä päähänsä kesken kaiken. Noustessa ylös nuo korvakorut hupparissa kilahtelivat jälleen sointuisasti, ikään kuin muistuttaen olemassaolostaan. Hän oli ottamassa jo askelia pois koneen luota, kun käänsikin katseensa johdolliseen hiireen. Virne vilahti huulilla parin sekunnin ajan, kunnes pyyhkiytyi pois, jättäen tilalle vain neutraalin ilmeen. Jayzon konttasi pöydän alle, irrotti johdon itse koneesta ja veti hiiren taskuunsa piiloon. Kukaan tuskin välitti nyt hänestä, sillä muut pyörivät sohvan ympärillä tyttöä auttamassa. Che, antaisivat vain paperipussin.. Mitään perkeleen hoitajaa tarvita, tuonne päin katsahtava ajatteli. Tämä ei todellakaan pitänyt siitä, ettei saanut huomiota - varsinkaan Ronilta, joka kuitenkin oli hänen poikaystävänsä. No, tietenkin se oli ymmärrettävää, että sairaskohtauksen saanut oli ykkössijalla, mutta eihän Jay sitä siltä kantilta ajatellut.

Hiirimatto loisti tyhjyyttä, sillä sen päältä varastettu hiiri - talon ainoa muuten - oli nyt johtoineen päivineen tungettuna pandahupparin taskuun, vain pieni vihertävä johdonpää vilahteli kävellessä. Hiljaa kävelevä siniletti pysähtyi sohvan kohdalla, nosti vaisusti kättään kaikille, pääasiassa Ronille, ja suori tietään ulos. Kenenkään huomaamatta Jayzon oli pian kadonnut ovesta ulos tunkkaiselle käytävälle, missä hän nyt vihelteli hiljaisesti tyytyväisyyttään. Hänellä oli jälleen uusi tavara kokoelmassaan, eikä kukaan voinut käyttää tietokonetta nyt, sillä eihän siinä ollut hiirtä millä kursoria liikuttaisi.

Vastaan tuli yksi hoitajista, joka ihmetteli jätkän pirteyttä näin aamutuimaan. Kun asia oli vielä tuoreessa muistissa, kehotti Jay valkotakkista menemään olohuoneen puolelle tarkistamaan tilannetta. Ainakin yksi hyvä teko oli tullut tehtyä kaiken vääryyden tasapainoksi.


#Kiitos pelistä ~#

Lara hengitti kokoajan nopeammin kietoen veriset kätensä rintakehällensä. Blondin päässä humisi ja hän tiesi menettävänsä pian tajuntansa ellei saisi rauhoitettua itseänsä. Sitä vaikeutti huomattavasti paikalle rynnännyt mustahiuksinen poika jota pian seurasi toinenkin. Hän tarvitsi tilaa. Hänestä tuntui kuin happi loppuisi. Kyyneleet valuivat pitkin Larandan laihtuneita kasvoja. Tummat silmämeikit olivat levinneet aavistuksen saaden yhä laihemman ja kuolleemman ilmeen tytön kasvoille.
’Yep. Hoitajat tulee. Läski’ Cian ilkkui taas yhä kovempaa. Ääni kaikui ja jäi tunkeutumaan Larandan mieleen. ”Ei… Ei hoitajia..” Tyttö sai ähkäistyä hengityksensä lomasta katsoen hätääntyneenä käytävää päin. Pelko hoitajista tai lääkäreistä sai Larandan yrittämään yhä kovemmin rauhoittumista. Kuin pelästyneenä hän painoi kätensä suunsa ja nenänsä peitoksi ja hengitti yhä harvemmin ja harvemmin.

Hetken päästä hengitys vain loppui hetkeksi. Larandan kyyneleet olivat jo kadonneet ja lopulta hän lopetti tiheä tahtisen hengityksensä. Jyskyttävä päänsärky teki tuloaan tytön ummistaessa silmiänsä. Samassa huoneeseen astui hoitaja joka katsoi kolmikkoa yllättyneenä. Verenvuoto tytön kaulassa oli jo loppunut.
”Mitä täällä tapahtuu?!”
Hoitajallakaan ei vaikuttanut olevan mikään kiiteltävän hyvä päivä. Laranda hymähti sarkastisesti omille ajatuksillensa avaten vihdoin silmänsä. Turvonneet silmät tarkkailivat hetken hoitajaa sitten poikia. Yksi heistä oli kadonnut johonkin, ken tietää minne. Turhautuneena Laranda nousi sohvan selkänojalle istumaan koettaen saada lisää tilaa hengittää. Hän hautasi kasvonsa verisiin käsiinsä ja haroi hiuksiansa mietteliäänä.
Taas näitä päiviä jolloin Cian voitti. Laranda pystyi miltein näkemään voitokkaan ilmeen siskonsa kasvoilla. Larandan ei tarvinnut edes kuulla ääntä, kun hän jo tiesi kuinka tyytyväinen Cian oli ’voitostansa’. Se oli samaa joka kerta, kun hän sai paniikkikohtauksia. Cian voimistui ja teki kaikesta kahta kauheampaa.

”Kaikki okei.” Violetti silmä totesi sanat hoitajalle toivoen tämän lähtöä. Ajatukset putkista kurkussa saivat Larandalle kylmiä väreitä kulkemaan kehoa pitkin.

Kun toinen vain sai kohtauksen ja pojan ollessa yhä tuon vierellä, näytti toinekin tulleen siihen viereen. Nopea vilkaisu kävi tuohon ruskeahiuksiseen poikaan. Äkkiä kuitenkin toinen jätkä näytti lähtevän huoneesta, vaikka toinen poistuikin hiljaa ja olemattomasti oli Jesse tuon sivusilmällä nähnyt, vaivautumatta sanomaan sanaakaan toiselle.
Äkkiä huoneeseen ryntäsi hoitaja, ei nyt kyllä niin iloisesti tai kiireisesti mitä olisi ehkä pitänyt, mutta silti tuo näytti kysyvän tytön vointia, vastaus oli tottakai että kaikki oli hyvin. Eihän sitä nyt kukaan kauheammin halunnut joutua hoitajan kanssa juttelemaan ja syömään vielä lisää lääkkeitä. Kuitenkin Jessen katse törmäsi lääkäriin, joka käänsi päänsä poikaa kohden, sinifarkkuinen otti muutaman askeleen kauemmas tytöstä ja ruskea hiuksisesta pojasta. Samalla tuo veti kädellään hiuksensa kasvojensa eteen ja peitti eriväriset silmänsä. Kuitenkin tilanne ahdisti tätä, eikä hoitaja hyödyttänyt tilannetta ollenkaan. Jesse huokaisi ja kääntyi sitten ympäri ja otti muutaman askeleen kohti ovea ja vilkaisi paksujen hiuksiensa läpi tyttöä. Tuolla näytti kaikki olevan paremmin kuin äsken. Eli Jessen apuan ei todellakaan enää tarvittaisii tuolla. Parempi olisi siis vain astua taka vasemmalle ja häipyä, tuskin ketään jaksaisi edes kiiinnostaa tämän angstailut tuolla huoneessa. Askeleita ottava nuori mies harppoi kohti ovea ja väisti hoitajaa. Käveli sitten pois huoneesta tuijottaen ankeaa lattiaa. Nyt matka suuntasikin sitten kohti jotain aivan tuntematonta, ei Jesse edes tiennyt minne seuraavaksi harppoisi tai kenet tapaisi, mutta oleskelutilassa tuon olo kävi vain ahditavammaksi, joten sinne tuo ei ainakaan aikonut jäädä.

//pakko lopettaa pelini tähän. Kun pelaaminen ei oo enää niin isoss osass mun elämää ku esim.viikko sitte... --silti saatan sillon tällön pelata jonnekki kuuseen jotai. En todellakaan lopeta pelaamista, en voisi elää ilman sitä!//

Tummahiuksinen jätkä näkyi lähtevän hoitajan pyyhällettyä paikalle. Ron katsoi tämän perään hetken mutta siirsi sitten katseensa kohtauksen saaneeseen, joka nyt väitti kivenkovaan kaiken olevan kunnossa.
"Oletko varma..?" Paikalle tullut hoitaja kysyi, mutta ei vaivautunut edes jäämään odottamaan minkäänlaista vastausta vaan kääntyi kannoillaan ja lähti turhautuneena jatkamaan matkaansa sinne, mihin nyt olikaan ollut menossa. Ilmeisesti tuota ärsytti 'väärä hälytys'.

Vasta nyt tilanteen rauhoituttua Rostislav hätkähti tajuamaan, että Jay oli kadonnut tässä välissä johonkin - huoneessa olivat äkisti vain hän ja tyttö. Tyttö, joka mitä ilmeisimmin ei ainakaan aiemmin pitänyt hänestä.
"Oletko nyt kunnossa?" Venäläinen kysyi vielä varmistaakseen, että toinen pärjäisi - häntä ei juuri huvittanut jäädä hengaamaan samaan tilaan tyypin kanssa, joka vaikutti niin arvaamattomalta. Sitä paitsi poika halusi löytää Jayzonin.

Laranda haroi hiuksiansa vielä muutaman kerran. Paniikki oli jo täysin kadonnut, mutta suonissa virtaav adrenaliini tuntui yhä kuristavana keuhkojen tienoilla. Huolimattomasti tyttö pyyhki käsiänsä hameensa reunaan, huokaisten raskaasti, kun veri ei lähtenytkään niistä niin helpolla. Mustahiuksinen poikakin katosi hoitajan tultua. Pieni, töykeä, hymy käväisi Laran huulilla kumminkin haihtuen nopeasti pois. Huomattuansa vielä edessänsä olevan ruskeahiuksisen pojan tytön ilme muuttui epäileväksi.
”Yeah. Cianilla oli liikaa sanottavaa.”
Laranda totesi yksikantaisesti aikomatta selitellä sen enempää siskostansa. Ehkä ruskeapäästä voisi olla vielä tulevaisuudessa hyötyä? Tyttö hymähti ajatuksillensa katsoen poikaa tarkemmin. Toinen oli ollut sille sinihiukselle kovinkin läheisen oloinen sen lyhyen hetken mitä kaikki neljä olivat samassa huoneessa olleet.

Hetken Laranda katseli poikaa kohauttaen olkapäitänsä kuin selitteeksi kaikelle hiljaisuudelle ja laskeutui sohvan reunalta istumaan kunnolla. Varovaisesti tyttö kurotteli playstationin ohjaimen käteensä ja pyöritteli sitä hetken. Teinin huulet mutristuivat tuon miettiessä syvästi mitä tekisi. Yllättäen itsensä tyttö huomasi tarjoavansa ohjainta pojalle.
”Niin.. Halusit pelata?” Ääni oli aivan erilainen kuin muina hetkinä. Laranda hymyili pehmeästi tietäen itsekin kuinka tyhmältä se näyttäisi. Ei hän voisi näin pehmitä, se oli vain esitystä. Sillä tavoin hän ehkä joskus saisi sen mitä halusi.
Tytön katse siirtyi ohjaimesta hetkeksi ruskeapään silmien tienoille ja siitä omaan syliinsä. Tyttö risti taas jalkansa ja kohoitti hieman asentoansa.

Rostislav näki tytön ilmeestä ettei tämä oikein tiennyt mitä ajatella hänestä. Siitä huolimatta tämä oli selvästi jo hieman rauhoittunut äskeisestä, ainakin näönnäisesti. Eräs seikka oli jäänyt mietityttämään poikaa äsken, nimittäin toisen mainitsema nimi.
"Kuka on Cian..?" Venäläinen uteli varovasti vaikka tiesikin ottavansa riskin että saisi oranssihiuksisen skitsoamaan uudestaan.

Ron yllättyi tytön tarjotessa äkisti ohjainta hänelle. Pojan kasvoilla käväisi hämmästynyt ilme ja tämä katsahti ensin television näyttöä jolla peli vieläkin rullasi, kääntyen sitten takaisin toisen puoleen. Tällä kertaa oli bruneten vuoro olla epäileväinen, vaikka kiitollinen hymy sen verhosikin varsin taidokkaasti.
"Joo, kiitos", Ron kiitti ottaessaan ohjaimen ja nousi sitten tytön vierelle sohvalle istumaan. Hän laittoi pelin pois pauselta ja jatkoi siitä mihin se oli aikaisemmin jäänyt. Poika näpytti ja rämpytti nappuloita minkä kerkesi, kuoli välissä mutta pääsi lopulta tason läpi. Ja sitten alkoi seuraavan pelaaminen.

"Olen muuten Rostislav. Voit sanoa Roniksi."

Laranda kavahti hieman pojan kysymystä Cianista. Lara pudisti huvittuneesti päätänsä ja istuutui paremmin sohvalla. ”Hän on.. Oli siskoni.” Lara sanoi pehmeähkösti. Jostain syystä Lara ei tahtonut raivota enää pojalle. Ehkä toisen antama sympaattinen huomio oli tehnyt Laralle vaikutelman siitä haluamastaan huomiosta.

Laranda kavahti hieman kauemmas Ronista tämän istuutuessa sohvalle. Tyttö kumminkin rentoutui tuijottaessansa hiljaisena peliä. Laranda ei osannut kuin ihmetellä omaa käytöstänsä. Milloin hän oli alkanut ’kiltti’ muille olemaan. Hän hätkähti huomattavasti pojan puhuessa taas täydellisen hiljaisuuden keskeltä. Hän siirsi katseensa kysyvänä pojan puoleen kumminkin sulkien silmänsä hymyillen itsekseen. Sosiaalistumien ei ollut aina se paras asia.
”Okei, Ron. Olen Laranda.”
Tyttö sanoi avattuansa silmänsä ja alettuansa taas katsomaan television ruutua.

”Miten viihdyt täällä?” Puheen aiheet olivat samanlaisia kuin olisi puhuttu säästä. Ne olivat arkipäiväisiä ja niillä ei ollut mitään syvempää tarkoitusta. Blondi siirsi kätensä silittelemään niskahiuksiansa, samalla kun risti jalkansa taas uudelleen sohvalla. Toisen läsnäolo oli Larandan mielestä rauhoittavaa. Ei sanoja tarvittu ja tyttö tunsi itsensä hieman rentoutuneemmaksi. Tai sitten se oli adrenaliinin katoaminen verestä.

Ron nyökkäsi hymyillen kuullessaan toisen nimen. Hän makusteli sitä hetken suussaan, todeten sen mukavaksi lausuttavaksi. "Okei, Laranda. Hauska tutustua."

Poika syventyi hetken ajaksi peliin, tahkoten läpi meneillä olevan tason leikiten. Montakohan kertaa tämä olikaan jo pelannut kyseisen pelin läpi sairaalassa ollessaan? Alkoihan se käydä jo vähän tylsäksi, mutta kädet kaipasivat jotain tekemistä runolehtiön löydettyä tiensä takaisin taskunpohjalle. Kirjoittamaan Ron ei alkaisi nyt, kun oli saanut seuraa.

"Mitenkö viihdyn? Noh, eipä täällä kummoista ole, mutta menettelee. Koti-ikävä tosin kalvaa välillä, täytyy myöntää. En ole kuullut äidistäni pitkään aikaan.." Poika vastasi hymähtäen tytön esittämään kysymykseen ja keskeytti sitten pelinsä hetkeksi, laskien ohjaimen edessä olevalle sohvapöydälle keskittyäkseen kehkeytyneeseen keskusteluun. "Entä sinä? Ja miksi yleensä olet täällä?"
Täytyi myöntää, että kysymys tuntui hieman tyhmältä äskeisen välikohtauksen jälkeen, mutta pitihän sitä aina udella omien johtopäätösten vetämisen sijaan.

[ Ja sit lyhyt ja mahdollisimman huono poistuminen.]

Jaa miksi hän oli täällä? Sitä ei Lara itsekään aivan varmaksi tiennyt. Kai se oli outoa kuulla kuolleen siskonsa puhetta ja olla muutenkin hieman surullinen kokoajan. Lara katsoi poikaa tarkkaillen ennenkuin nousi sohvalta ja käveli pois oleskelu tilasta.
'Siinäs näit. Et edes saa itseäsi kestämään NOIN säälittävän seuraa... Olet tuhoon tuomittu. Aina yksin minun kanssani, sisko.'

Cian osasi piristää Laraa aina niin hyvin.