So deafen me with silence

[Darry & Jayzon tänne siis. Öäm, onks nää siis kauankin olleet huonetovereita vai vasta vähän aikaa?]

Aidan

Parhaat päivänsä nähneet skeittikengät painautuivat melko taisaiseen tahtii käytävän lattiaan. Aidan olisi oikeasti voinut olla kuin kuka tahansa tavallinen katua tallaava kundi, ellei hän olisi ollut näiden seinien sisällä. Jätkä ei näyttänyt sen suuremmin hullulta kuin itsemurhakandidaatiltakaan, mutta täällä sitä kuitenkin oltiin. Ehkä ne olivat silmät, joista Aidanin saattoi potilaaksi tunnistaa - niissä näkyi tavallaan jonkinlaista tyhjyyttä. Lääkkeet veivät haluja ja innostusta, kai sellainen näkyi katseessakin. Tosin juuri nyt Aidan ei ollut erityisen lamaantunut, vaan oikeastaan hän tunsi olonsa hyvinkin levottomaksi, ehkä vähän turhautuneeksikin, kuten tavallista.

Lippalakkipää paineli huoneeseensa jossainmäärin vauhdikkaasti, katsoi pikaisesti ympärilleen ja lysähti sängylleen. Oikeastaan hän kaipasi jotain tekemistä - muutakin kuin vain siellä täällä laahustelua ja pään aukomista vastaantulijoille. Aidan nousi ylös ja alkoi pyöriä ympäri huonetta niinkuin mikäkin piripäinen. Ja mitä kaikkea hän olisikaan tehnyt päästäkseen pois täältä? Hän kaipasi entistä elämäänsä, vaikka siinä sekoilussa oli ollut huonotkin puolensa. Hän kaipasi rehellisiä katutappeluita, päihdepäissä sekoilua, kaveripiiriään, seksiä - ihan oikeasti, jopa kaikkia niitä kusipäitä, joiden kanssa hän oli aina tapellut. Yksi asia mitä hän kaipasi kuitenkin vielä noitakin enemmän oli - ah, niin, kuningas alkoholi. Pullo kirkasta kiitos ja Aidan hymyilisi seuraavat kaksi viikkoa. Melkein ainakin. Aidan oli ollut raittiina uskomattoman kauan, vasten omaa tahtoaan tosin, mutta tarve saada sitä nestettä sisälleen nousi aina välillä hyvin suuresti pintaan. Varsinkin tällaisina hetkinä kun ei ollut tekemistä, vaikka olo oli levoton.

Jätkä lysähti sängylleen ja alkoi löhötä siinä jotenkin laiskasti, mutta kuitenkin kroppa jännittyneenä. Se tila, kun oli samaan aikaan väsynyt, mutta kuitenkin uskomattoman levoton, oli rasittava - ja ihan liian tuttu. Aidan raapi arpisia käsiään ja heitti hattunsa pari kertaa ilmaan, kunnes antoi epämääräisen hymähdyksen päästä huuliltaan.

[Jos tyypit ois aika vasta joutunee samaan huoneeseen?]

Ovi avautui hiljalleen kun sisään astui nuori jätkä pandahuppari päällään. Hupparin lisäkorvissa olevat korvakorut kilahtelivat askelten myötäisesti, joten huomaamaton sisääntulo ei ainakaan ollut. Jayzon haukotteli makeasti siihen asti kunnes äkkäsi toisen tyypin huoneessa. Nimeä tuolta ei koskaan ole tullut kysyttyä, vaan mitäpä se haittaisi, ei tuo kumminkaan näkisi häntä. Pienen virneen kera sinihiuksinen tallusti toisen ohi, lainkaan piittaamatta tuosta, kävellen suorinta tietä vaatelipaston luo. Olisi vihdoinkin aika jättää likaantunut huppari likapyykin sekaan, eli toisin sanoen lipaston päällä sijaitsevaan vaatekasaan, joka oli odottanut pyykkääjäänsä jo viikon päivät. Pelkkään tiheäverkkoiseen paitaan ja farkkuihin sonnustautunut nuori katsahti itseään säröisestä peilistä, sukien ensin hiuksiaan parempaan asentoon ja sitten vielä korjaillen silmämeikkejään. Hän todellakin näytti kummitukselta kun hiukset sojottivat minne sattuun, vaan onneksi asia korjaantui nopeasti.
Kaikki tarpeelliset rutiinit suoritettuaan Jayzon suori tiensä sängylle, jonka kovat sekä kimmoisuutensa menettäneet jouset ottivat hänen painonsa vastahakoisesti vastaan. Miksi helvetissä sänkyjen pitikin olla näin kovia, eihän nuoriso voinut nukkua kunnolla, mikä loppujen lopuksi lisäsi huonoa oloa entisestään. Päätään puistaen nuorukainen risti kätensä niskansa taakse makoillessaan selältään vuoteellaan.

Hetkeen ei tapahtunut tai edes kuulunut mitään, mutta kyllästyttyään ajan hitaaseen kulkuun Jay käänsi päänsä tuohon jätkään, jolla ei sen kummemmin näyttänyt olevan tekemistä. Oikea sukulaissielu tällä hetkellä. Saisivat lääkärit keksiä enemmän virikkeitä ihmisille.

Ajan käydessä jälleen tylsäksi, jätkä rupesi uudemman kerran leikittelemään hiuksillaan, jotka olivat nyt kuukauden ajan odottaneet trimmausta. Pitkät hiukset eivät olleet mukavat, eivät ainakaan silloin kun oli nuha. Ajatukset lähtivät harhailemaan suunnasta toiseen, lopulta päätyen menneistyyteen. Oliko siitä oikeasti jo kaksi vuotta kun hän oli mennyt ajamaan sen typerän ja kohtalokkaan kolarin, jossa sitten lopullisesti oli jättänyt kehonsa ja siirtynyt sielulliseen tilaan. Uskomatonta mutta totta. Oli vain niin kumma, että hän oli päätynyt tänne, johonkin fucking mielisairaalaan haamuilemaan, eikä päässyt pois lukuisista yrityksistä huolimatta. Elämä ei ollut reilua, ei edes tuonpuoleisessa.

Jätkäparka ei tiennyt mitään asioiden oikeasta laidasta, ja vaikka tietäisi, ei varmanakaan suostuisi uskomaan sekä myöntämään asiaa. Hän piti itseään kuolleena, oli pitänyt jo nämä kaksi vuotta täällä asuessaan.