Ghost behind you

Brasilialainen nuorukainen istui rappuissa nojaillen kylmää kaidetta vasten olallaan, pää oli nallehupun sisällä piilossa hiusten suojatessa silmiä. Tämä ei ollut oikein juttutuulella juuri nyt, tai sitten juttelu juuri piristäisi oloa. Jayzon, sinihiuksinen teinipoika, oli juuri saanut läksytyksen yöllä karkailusta. Kovaa olivat hoitajat lyöneet häntä, vyötäkin oli tyypillisesti käytetty. Nyt selässä punotti muutama läimäisyjälki, helottaen ja kuumottaen. Niihin sattui ihan perkeleesti, vaan valittamisen varaa ei ollut. Hoitolalla oli sääntönsä ja niitä piti noudattaa, vaikka olisikin kuollut kuin kivi. Miksi juuri hänen piti tehdä kuten toistenkin, hän oli kuollut aikoja sitten eikä siksi tarvinut minkäänlaisia sääntöjä riesakseen. Jostain syystä muutamat ihmiset halusivat selittää hänelle, kuinka sielu ei ollutkaan irtautunut ruumiista kolme vuotta sitten, vaan kuka oikeasti uskoo sinisilmäisen uskovan tuollaista? Siitä oli jo kolmisen vuotta kun hän oli saapunut tänne ja saanut pettyä pahemman kerran; eihän tämä ollut kuin pahainen hoitola. Miksei hän päässyt mihinkään "parempaan paikkaan" vaan jäi vaeltelemaan hissukseen tälläiseen paikkaan.. Oli tämäkin taas reilua.

Huokaisten Jay siirsi kätensä koruja räpläämään, se oli pieni pakkotoimi aina tylsyyden iskiessä. Käytäviltä kuului pientä kolinaa sekä puheen minimaalista sorinaa, mahtoi toiset jätkät siellä mellastaa huomiota saadakseen. Portaikko oli muuten ihan hiljainen, ketään ei hänen lisäkseen ollut paikalla, muuten kaikuvassa portaikossa kuuluisi toisen ihmisen olemassaolosta johtuvia ääniä. Näkyläpivään paitaan pukeutunut tunsi kaiteen kylmyyden ohimollaan kun koski tuohon päällään hellästi. Nuorukainen ei nukkunut yöllä silmäystäkään, sillä uskoi selviävänsä ja lähtikin siksi seikkailemaan käytäville puolenyön jälkeen.
Hoitajan kipeä muistutus säännöistä tuntui yhä, muttei läheskään niin pahasti mitä aikaisemmin.

Luoja paratkoon tätäkin paikkaa, lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa hoitamisen sijasta!

Evan kuljeskeli sinne tänne hoitolan käytävillä kunnes saapui portaikkoon vievän oven luo. Poika mietti hetken ennen kuin avasi oven varovasti ja livahti sitten portaisiin. Hän yritti kävellä mahdollisimman hiljaa sillä halusi olla rauhassa ilman että kukaan saisi tietää hänen olevan siellä.

Evan ei kuitenkaan aavistanut, että portaikossa oli joku muukin ja huomatessaan sinihiuksisen pojan hänen sydämensä pomppasi kurkkuun. Jälleen kerran poika huomasi olevansa tilanteessa, jossa pohti kuumeisesti lähtisikö pois vai uskaltautuisiko avaamaan suunsa. Milloin hänestä oli tullut näin säälittävä? Mistä lähtien hän oli alkanut pelätä sosiaalisia tilanteita? Hän oli juuri kääntymässä lähteäkseen takaisin ylös, muttä käännähti sitten nopeasti ympäri.

"Tuota... hei, en kai häiritse?" hän kysyi epävarmasi ja hymyili arasti. Hän silmäili toista vaivihkaa yrittäen välttää vaikuttamasta aggressiiviselta tai uhkaavalta ja samalla kuitenkin peittää pelkäämisensä. "Saanko istua tähän?" Eva kysäisi, muttei odottanut toisen vastausta, vaan istahti yhden portaan alemmas, kuin sinihiuksinen. "Olen Evan..." hän sitten esittäytyi. Jostain syystä hän ei uskaltanut katsoa toista silmiin. Johtuiko se aiemmasta? Siitä mitä punkkarin kanssa oli tapahtunut?

Jayzon havahtui omista maailmoistaan nostaen katseensa paikalle hiipineeseen tyyppiin, "Moi." kuului lyhyt vastaus turhautuneen suusta huokauksen lailla. Häntä ei innostanut juuri puhua, kuten aikaisemmin oli jo sen ilmaissut, mutta päätti säälistä antaa aran oloiselle pojalle mahdollisuuden. "Senkus istut, enhän tätä paikkaa omista." Jay vastasi pienen hymynkaltaisen yhteydessä, kunnes painoi mielensä jälleen muihin asioihin. Häntä ei edes ihmetyttänyt se, miksi toinen tuli juttelemaan hänelle tai seuraksi ylipäätänsä - näkivätkö kaikki hänet nykyään vai mitä helevettiä? Ajatukset olivat uppoutumassa vielä syvemmälle, jollei seuraan tuppautunut poika olisi esitellyt itseään Evaniksi. Niin, kaipa se oli parasta olla kohtelias, koskaan tiedä jos tuokin saisi jonkin kohtauksen. Ja siitä tietenkin syytettäisiin pandahuppaillista, häntä syytettiin ihan aina ja ihan kaikest, oli tapahtuma sitten oikeasti kulkenut toisin. Häntä oli helppo syyttää, ei tarvinnut kuin pikkuisen läimäyttää niin jätkä hiljeni täysin nyökkäyksen antaessaan.

"Jayzon."

Aquasilmäinen ei paljoa katsettaan nostanut lattiasta, vaan sen sijaan antoi pitkien etuhiustensa valahtaa meikattujen silmien tielle. Tatuoitu käsi hakeutui omaan syliin ikään kuin piiloon, ehkä häntä hävetti näyttää kuviollisia käsiään, ei tietoa, itse hän ei ainakaan ollut tyytyväinen tatuointiin jos toiseenkaan. Hänen läpinäkyvästä paidastaan näki selvästi yhden tatuoinnin kuultavan läpi, siinä näkyi pari ihan pientä virhettä jonka tatuoija oli tehnyt, vaan tuskin muut sitä silmissään virheeksi tulkitsivat.

Jay tunsi olonsa pienesti ahistuneeksi, sillä hiljaisuudet eivät olleet hänen juttunsa. Jotain sanottavaa oli keksittävä, vaan mitä? Vaihvikaa katse tutkaili toista etuhiuksien alta salaa, keksien jotain jutunaihetta. "Mitäs täällä teet.. Hengailet vain?"

Evan tarkkaili toista nyt jo hieman uteliaampana. Häntä hieman harmitti, ettei toinen selvästikään kaivannut seuraa ja hän oli juuri nousemassa, kun Jayzoniksi esittäytynyt avasi jälleen suunsa. "No juu, eipä täällä oikein muutakaan tekemistä ole" hän vastasi hymyillen pienesti ja istuen samalla alas. "Entäs itse? Miksi olet täällä?" hän sitte vuorostaan kysyi. Hän oli nähnyt vilahduksen toisen aquan värisistä silmistä ja jäi pakostakin pohtimaan oliko Jayzonilla piilarit.

"Olen pahoillani kun tunkeuduin tänne.. haluaisit varmaankin olla rauhassa?" Evan sitten kysäisi. Häntä harmitti jo valmiiksi se että hän joutuisi ehkä lähtemään, sillä hän olisi kovasti halunnut tietää toisesta enemmän. Toinen vaikutti normaalilta, tosin täällä ei ikinä tiennyt minkälaiseen ihmiseen törmäsi. Evan ei halunnut tämän päiväisen kohtauksen enään toistuvan, hän ei halunnut kenenkään muun tietävän salaisuuttaan. Hän oli kuitenkin puheliaalla tuulella ja jatkoi rupattelua räpläten samalla sormessaan olevaa hopeasormusta jossa oli kaksi käärmettä joilla oli smaragdisilmät. "Anteeksi kun kysyn, mutta.. miten päädyit tänne tai miksi?" Evan rentoutui, sillä ei jotkenkin uskonut toisen käyvän yhtäkkiä käsiksi häneen. Poika nojautui kaiteeseen ja sulki hetkeksi tumman vihreät silmänsä.

Jayzon hymyili herkästi tuntiessaan olonsa pikkuhiljaa kohentuvan, toisten seura auttaa aina tällaiseen oloon, vaikka kuinka yrittäisi kieltää sen. "Pakoilen hoitajia, en pidä niistä. Viimeksi tänään sain kunnon selkäsaunan, vanhatkaan jäljet eivät vielä ole täysin kadonneet.." tatuoimaton käsi sipaisi etuhiuksia pois nenän päältä kutittamasta, toisaalta mitäpä ne naamalla muutenkaan tekivät. Helvettiin siitä. Jay laski huppunsa ja antoi uteliaan katseensa näkyä julki. "Ei minulla mitään kummempia ole meneillään, jää ihmeessä seurakseni." Jay väläytti pientä hymyä toiselle, ehkäpä olo tosiaankin kohentuisi tässä.

Melu käytävillä vaimeni hiljattain, mikä osoitti kellon näyttävän aikaa ruokailulle, Jayzonia tosin ei huvittanut mennä syömään, eihän hänen tarvinnut syödä.

Evan kysäisi sitten seuraavaksi syytä siihen, miksi hän tänne oli päätynyt. Jay pohti hetken aikaa mielessään tuota, kunnes vastasi "Eipä suurempia syitä, jostain syystä kuoltuani päädyin tänne. Kaipa tällä paikalla on jotain tekemistä sukuni kanssa.. En tiedä, joka tapauksessa olen ollut täällä kohta yli kolme vuotta."

Myös Evan pani merkille, että käytävästä ei enää kuulunut ääniä. "Mä en oo saanu turpiini hoitajilta mut tapeelin aiemmin tänään yhen punkkari ääliön kanssa" poika sanoi ja hymähti. Hän ei halunnut ajatella Zachia nyt, mieluummin ei ollenkaan vaikka se olikin mahdotonta koska heidät oli tungettu samaan laitokseen. "Miten sinä sitten.. ööh.. kuolit?" hän kysyi hieman epävarmana siitä olisiko sen kysyminen soveliasta. Hän katsoi toista hieman anteeksipyytävästi ja hymyili.

"Joskus olen miettinyt että saattaisi olla ihan mukava olla kuollut.." hän sanoi hiljaa. Jayzon oli erittäin mielenkiintoinen persoona ja Evan halusi ehdottomasti tutustua häneen enemmän. Hänellä oli niin paljon kysymyksiä, ettei hän ollut varma mitä kysyisi ensimmäiseksi. "Millaista on olla kuollut, syötkö ikinä, nukutko..?" poika kyseli kunnes hiljeni tajuttuaan, ettei toinen varmaan olisi halunnut keskustella asiasta. "Anteeksi.." hän sanoi ja käänsi katseensa pois toisesta. "Taidan olla hieman liian utelias".

Jay nosti pientä hymyään vielä enemmän huulillaan, hänestä oli mukava kuulla jonkun puhuvan myönteisesti kuolemasta, sillä monet muut kielsivät ja hyssyttivät asiasta. "Mm, siitä on nyt kutakuinkin kolme vuotta, kun menetin henkeni kolarissa. En vain käsitä miten sieluni on linkitetty tänne.. Cheh." tämä naurahti jotenkin kolkosti itselleen jäädessään tuijottamaan yhtä pistettä seinässä ja ajattelemaan omiaan. Ajatukset nyt tapansa mukaisesti seikkailivat vähän siellä täällä, vaan viimein nuorukainen sitten havahtui Evanin muistettuaan. "Usko pois, kuolemassa on toki puolensa, mutta olisi ihan kiva elääkin. Ei tarvitsisi täällä olla, ja saisin hieman osoittaa mieltäni haluamaani kohtaan. Kaipaan muutenkin arkielämää." Hiuksiaan sivuummalle sipaisten Jayzon päätti hieman ryhdistäytyä, ainakin askel kerrallaan, irrottautumalla kylmästä kalterista kääntääkseen katseensa täysin uuden tuttavan puoleen, nähden tuon ulkonäön nyt täysin. "Jostain syystä ihmiset pakottavat minut syömään jotain ihme möskää, enkä minä nuku - menetän vain tajuntani toisinaan...", tietenkin kyseessä oli valhe, tai ainakin niin monet pystyivät kuvittelemaan, mutta Jay nyt ei vain aina tiennyt nukkuvansa vaan kuvitteli pyörtyneensä.

"No mutta, ei pieni utelu mitään haittaa! Muutenhan istuisin tässä tuppisuuna, enkä varmaan tervehdystä enempää sanoisi. Ihan hyvän vain, että otat asioista selvää. Kaipaan muutenkin jonkun seuraa, ja se seura olet sinä juuri nyt." Jayzon vastasi hymyssä suin huomatessaan piristyneensä jo rutkaasti, eikä siitä voinut muuta kuin kiittää Evania. "Haluatko mennä jonnekin? Täällä on jotenkin ahistavaa.." nuorukainen kysäisi ennen kuin nousi seisomaan, sillä hän ainakin painuisi muualle täältä ja tietenkin halusi toisen mukaansa, vaan eihän muita voinut pakottaa.

Evan kuunteli toista ja nyökkäsi sitten hieman. "Aika mielenkiintoista tuo.. sinun tilanteesi" hän sitten totesi. Hän ei oikein tiennyt mitä olisi sanonut toiselle, tai mitä oli soveliasta kysyä häneltä ja niinpä hän tyytyi toisen tavoin olemaan hiljaa. "Totta" Evan sitten vastasi kun Jay sanoi, ettei uteleminen olut pahasta. Taas oli hiljaista. "Mennään vaan.. ei tämä portaikko minuakaan erityisemmin miellytä" hän vastasi puolestaan Jayn kysymykseen. "Saat päättää minne, minä kun en oikein vielä tunne tätä paikkaa" hän sitten lisäsi.

[sori tällänen lyhyt >.< niin minnes mennään sitten? saat päättää ja voit tehä taas töpön jos jaksat/haluat :)]

Jayzon nousi vaivalloisesti seisomaan pienen horjahduksen saattelemana, jalat olivat mitä ilmeisemmin puutuneet tässä istuskellessa. "Okei sitten, suunnataan vaikkapa... Pihalle? Ei ole tullut käytyä ulkosalla sitten viime viikkoisen." siltä sanomalta sinihiuksinen nuorukainen heilautti pienesti päätään lähdön merkiksi ja otti rentoja askelia portaissa päästäkseen alemmaksi. Askel kerrallaan, kunnes viimein saapui taka-ovelle, josta sitten livahti ulos ja päätyi pihamaalle odottelemaan Evania.


//Jos sä alotat? Mulla on nyt jonkin verran hommaa tässä.\\

Evan seurasi Jaytä hieman varuillaan, sillä oli jo kahdesti joutunut ongelmiin mentyään pihalle. Lopulta hän kuitenkin hautasi ikävät ajatukset hoitajista, jotka tuntuivat ottaneen hänet silmä tikukseen ja marssi ulos ovesta jonka taakse sinihiuksinen oli vain hetki sitten kadonnut.

Ulos päästyään Evan henkäisi syvään raitista ulkoilmaa ja huokaisi. Hänen oli koko päivän tehnyt mieli polttaa tupakkaa, mutta hän ei tällä hetkellä omistanut yhden yhtäkään savuketta. Tämä tietenkin kismitti nuorukaista hieman. Hän kun oli tottunut polttamaan askin päivässä...

//joo voin mä, teen töpön heti ku kerkeen.. ehkä huomenna kun oon nyt iha puhki ekan työpäivä jälkee :)//