Aidanin jaloilla ei ollut päämäärää kun ne kuljettivat nuorukaista pitkin sairaalan käytävää. Oli melko rauhallista, ainakin siellä päässä sairaalaa, eikä vastaantulijoita juuri näkynyt. Lippispää vilkaisi ympärilleen ja asteli lopulta oleskeluhuoneen suunnalle, vaikkei kyseinen paikka häntä varsinaisesti suuremmin kiehtonut. Tosin mikä asia Aidania nyt kiehtoisi? Ei sitten mikään. Paitsi humala, paitsi kuningas alkoholi, sitä Aidanilla oli ikävä. Todellakin oli. Sitä oli ikävä niin paljon, että hän olisi tehnyt mitä vain parin paukun eteen. Ei hoitajilla tai kellään muullakaan ollut oikeutta pitää häntä erossa aineesta, jota hän niin kovasti tarvitsi. Hemmetti.
Oleskeluhuoneessakaan ei ollut suuremmin tungosta. Muutama surkeannäköinen potilas istuskeli siellä täällä, jotkut puhuivat keskenään nojatuolejen luona, mutta käytännössä nurkassa pauhaava televisio oli huoneen suurin melun lähde. Aidan hymähti tympääntyneenä. Hän kaipasi jotain tekemistä, jotain mihin purkaa levottomuutta, mutta oleskeluhuoneen sekopäät näyttivät jokainen melko apaattisilta. Kundi tunki nyrkit lökäreiden taskuihin ja nojaili hetkisen seinään silmiään sirristellen, kunnes asteli peremmälle. Aamupalaksi napatut pillerit olivat turruttaneet hännen olemuksensa aamupäiväksi, mutta nyt se melko tavanomainen räikeä Aidan pyrki taas pintaan.
"Täällä ne hullut vaan katsoo ostosteeveetä", jätkä totesi haukotellen ja heilautti itsensä selkänojan yli istumaan upottavalle sohvalle, jonka toisessa päässä istui joku otsansa polviin painanut poika. Lippispää vilkaisi poikaa pikaisesti. Yksi lattialla istuvista tytöistä sähisi jotain Aidanin puheille ja kundi kohotti tytölle kulmiaan. Totuus oli, ettei Aidan voinut millään myöntää olevansa itsekin yksi "noista hulluista", joten käytännössä herra oli sitä mieltä, että hän oli porukan selväpäisin minnepäin sairaalaa sitten menikin. Se ei johtunut siitä että hän pitäisi itseään parempana kuin muut, suoraansanoen nuorukainen tunsi syvää inhoa itseään kohtaan, mutta jollaintavalla hän yritti huijata itseään, ettei tarvinnut apua saatika kuulunut tämänkaltaiseen paikkaan. Vaikka tottakai hän kuului, nyt hänen olemuksensa viestitti levottomuutta, mutta ollessaan heikoimmillaan Aidanin oli todella vaikea jaksaa nousta siivilleen yksin. Pojan oli vaikea myöntää sitä, mutta todellisuudessa hän kaipasi jonkinlaista rakkautta, jonka kaikki se viha oli peitonnut alleen.
Aidan vilkaisi ympärilleen, nappasi tennispallon lattialta ja alkoi viskellä sitä samalla kun katsoi television timmiä naista miettien itsekseen että lääkityksen ja alkoholittomuuden myötä hänen normaalisti korkea libidonsa oli laskenut huimasti. Jätkä hymähti. Ruudussa esiteltävä kuntoilulaite ja treeniohjelma lupasivat vatsalihakset vain vähäisellä treenillä. Ja paskat. Aidan tuhahti ja viskasi tennispallon seinään, jonka seurauksena telkkarin luona nojatuolissa istuva lapsenkasvoinen tummatukkainen poika hyppäsi varmaan metrin ilmaan. Aidan naurahti viileästi ja etsi katseellaan kaukosäädintä. Hänen olisi tehnyt mieli pelata pelikonsolilla, muttei hän jaksanut nousta käynnistämään laitetta. Nuori mies nappasi kaukosäätimen pöydältä ja alkoi selaamaan kanavia turhautuneena. Mitään mielenkiintoista ei näkynyt, ja lopulta Aidan viskasi kaukosäätimen pallon tavoin seinään. Säädin hajosi kauniisti osiin lattialle ja jätkä hymähti. Mitähän sitten?
[Nojoo, siitä tuli nyt ihan luonnottoman pitkä : d]